Kimmo Kumelan (1971) taiteessa ilmenee monia piirteitä, jotka kaikki kommentoivat sitä, mikä teos on. Kumelan uusimmassa näyttelyssä Galleria Huudossa on esillä kokonaisuus, jossa monenlainen ja monenaikainen materiaali muodostaa rikkaan ja kollaasimaisen kokonaisuuden. Taiteilijan mukaan kokonaisuus rakentuu suuren neliosaisen tussimaalauksen ympärille. Muut osat ovat kuin luonnoksia yhteen suurikokoiseen kuvaa. Edellisen kommenttinsa perusteella, Kimmo Kumelan työskentelyä tuntuu kuvaavan hyvin ranskalaisfilosofi Michel Foucault’n pohdinta, teoksessaan Mikä tekijä on?
Foucault pohtii kirjoituksessaan sitä, mikä on tuotanto. Kuuluvatko tuotantoon kaikki muistilappuset, entäs pesulalista tai arpalipuke? Missä tuotanto loppuu ja alkaa roskan materiaalinen maailma? Kumela sekoittelee näyttelykokonaisuuksissaan vanhoja ja uusia töitä, uniikkeja sellaisia ja readymadenkaltaisia tuunauksia, joita edustaa esimerkiksi kirja jonka sanat on yliviivattu.
Uusimmassa kokonaisuudessaan taiteilija keskittyy ainoastaan yhteen aiheeseen, joka on metsämaisema. Tässäkin teoksessa hän noudattaa yhdistelyn taitoa, ja sekoittaa sen osasia toisiinsa tavalla, joka herättää ihailua, sillä tapa kontekstualisoi osansa uudella tavalla. Kyse on siitä mistä Kulttuurintutkija Jens Brockmeier kirjoittaa huomauttaessaan siitä, miten esimerkiksi yksityiskirjeet tai päiväkirjamerkinnät sekoittuvat tällöin ihmisen omaelämäkerralliseen aineistoon. Alun perin yksityiset tekstit voidaan julkaista ja ne tulevat tutuiksi henkilöille, jotka eivät alun perin tunteneet niitä tai niiden kirjoittajaa. Tässä prosessissa yksityinen tieto, muistot tai kokemukset muuttuvat julkisiksi. Omaelämäkerralliset tekstit sisältävät tietoa tapaamistamme henkilöistä, joten yksityiset muistot ovat osittain sosiaalisia, kuten Brockmeier toteaa.
Kun Kimmo Kumela kertoo uusimman näyttelynsä keskuskuvaa ympäröivien kuvien olevan itselleen kuin reunahuomautuksia tai viitteitä, niin tällöin hän kuvaa täsmällisesti sitä miten yksityinen sekoittuu yleiseen. Teoksen rajat hämärtyvät, luonnoksesta tulee valmis teos ja työskentelyn prosessimaisuus paljastuu kaikessa alastomuudessaan. Hän paljastaa taiteellisen työskentelyn olevan haparoivaa, toistelevaa ja loppumatonta kehitelmää. Taiteilija näyttää katsojilleen hetkellisiä vaikutelmia, jotka kietoutuvat aiempiin ja painuvat tulevien alle piiloon. Teokset sekoittuvat toisiinsa, syövät toisensa ja jopa estävät toistensa valmistumisen. Teosten maailma ovat kuin ”hauraat varjot, kirkas on metsän hämärä”. Kumelan taide, kuten taide yleensäkin, on hämärää, mutta se kirkastaa ja rauhoittaa mielen.
Juha-Heikki Tihinen
FT, taidekriitikko
Joukkojen ja osien taidetta
Kimmo Kumelan (1971) taide vuorottelee pienimuotoisen ja massiivisen välissä. Pienikokoiset piirustukset ripustuvat moniosaisiksi sarjoiksi, jotka yhdistyvät välillä suuriin piirroksiin, joiden alareuna voi olla jätetty käsittelemättä. Kun tähän lisätään sanomalehden sivuja, joissa kuvat ja tekstit on peitetty ja vielä jotakin muuta yllättävääkin, niin kokonaisuus on valmis.
Peittäessään sana sanalta kirjojen ja lehtien sivuja Kumela toisaalta jättää merkin ja pyyhkii sen pois. Olemme tällöin piirtämisen/kirjoittamisen/maalaamisen olemuksellisessa sfäärissä, jossa näkyvä muuttuu näkymättömäksi ja tulee uudenlaisena näkyvyytenä esiin. Ehkä juuri tästä syystä hänen teoksensa tuntuvat melankolisilta, sillä niissä jokin aiemmin näkynyt on kadonnut uuden pinnan alle. Katsojalle jää viittaus aiempaan, joka on muistonkaltainen taaksejäänyt. Melankoliassahan aiempi rakkaudenkohde kuolee tai katoaa, joten meidän ei ole enää mahdollista rakastaa häntä/sitä. Kumelan teoksissa peitetty teksti on menetetty, emme näe siitä muuta kuin varjon tai jäljen.
Kumela käyttää usein kollaasia teostensa esittämistapana. Kutsun hänen tapaansa mieluummin kollaasiksi kuin installaatioksi, sillä kubistien tapaan Kumelan teoskontrastointi on vähäeleistä ja pintavariaatioita korostavaa. Eräs yhdysside kubismiin on myös se miten taiteilija pelaa kirjoilla ja lehdillä, siis teksteillä. Hän tuntuu kysyvän meta-tasolla mikä on kirjoitetun lukemisen ja kuvan lukemisen välinen ero vai onko sitä?
Sanomalehdelle piirtäessään taiteilija työstää maalaamisen peruskysymyksiä, sillä silloin hän on suoraan tekemisissä erilaisten kerrosten, pinnan ja peittävyyden kanssa. Hennosti kajastava pohjamateriaali lisää teoksiin oman ulottuvuutensa, jossa katsoja voi seurustella Kumelan teknisten valintojen kanssa. Päivälehden arkipäiväinen sivu pian unohtuvine uutisineen ja katsauksineen muuttuu Kumelan käsittelyssä näkökulmasta riippuen traagiseksi, runolliseksi, humoristiseksi tai yksinkertaisesti sanottuna: paljon kiinnostavammaksi kuin aiemmin.
Osa Kimmo Kumelan teoksista melkeinpä vaatii katsetta, sillä niiden ”tuherrusmainen” luonne synnyttää kevyen usvamaisen vaikutelman, jonne katseen on helppo harhautua. Näissä läikikkäissä piirroksissaan hän tuntuu tutkivat viivan ja sen synnyttämisen olemuksellista perustaa. Lisäksi hänen teostensa ujonilkikurinen huumori maustaa juuri sopivasti hänen työskentelytapansa filosofisuuden. Filosofisuus tulee siitä, miten taiteilija toistavasti askaroi eleen, ilmaisun, tekniikan ja kuvallisuuden problematiikan parissa. Filosofisuudestaan huolimatta Kumelan taide ei ole tosikkomaista, vaan leikkisää ja romanttisessa tunteenomaisuudessaan aavistuksen verran ironista. Teoksen osien erilaisilla ripustuksilla Kimmo Kumela tavoittaa kiinnostavia ilmaisullisia ja kertomuksellisia eroavaisuuksia, vaikka teoskokonaisuus koostuisikin hyvin pitkälle samoista osista. Näin yksittäiset teokset muuttuvat kerronnallisiksi peruselementeiksi, jotka tilanteen mukaan sävyttyvät uudelleen. Kumelan ”palapelin” äärelle tekee mieli leiriytyä..
Juha-Heikki Tihinen
Tekstit
