Joukkojen ja osien taidetta

Kimmo Kumelan (1971) taide vuorottelee pienimuotoisen ja massiivisen välissä. Pienikokoiset piirustukset ripustuvat moniosaisiksi sarjoiksi, jotka yhdistyvät välillä suuriin piirroksiin, joiden alareuna voi olla jätetty käsittelemättä. Kun tähän lisätään sanomalehden sivuja, joissa kuvat ja tekstit on peitetty ja vielä jotakin muuta yllättävääkin, niin kokonaisuus on valmis.

Peittäessään sana sanalta kirjojen ja lehtien sivuja Kumela toisaalta jättää merkin ja pyyhkii sen pois. Olemme tällöin piirtämisen/kirjoittamisen/maalaamisen olemuksellisessa sfäärissä, jossa näkyvä muuttuu näkymättömäksi ja tulee uudenlaisena näkyvyytenä esiin. Ehkä juuri tästä syystä hänen teoksensa tuntuvat melankolisilta, sillä niissä jokin aiemmin näkynyt on kadonnut uuden pinnan alle. Katsojalle jää viittaus aiempaan, joka on muistonkaltainen taaksejäänyt. Melankoliassahan aiempi rakkaudenkohde kuolee tai katoaa, joten meidän ei ole enää mahdollista rakastaa häntä/sitä. Kumelan teoksissa peitetty teksti on menetetty, emme näe siitä muuta kuin varjon tai jäljen.

Kumela käyttää usein kollaasia teostensa esittämistapana. Kutsun hänen tapaansa mieluummin kollaasiksi kuin installaatioksi, sillä kubistien tapaan Kumelan teoskontrastointi on vähäeleistä ja pintavariaatioita korostavaa. Eräs yhdysside kubismiin on myös se miten taiteilija pelaa kirjoilla ja lehdillä, siis teksteillä. Hän tuntuu kysyvän meta-tasolla mikä on kirjoitetun lukemisen ja kuvan lukemisen välinen ero vai onko sitä?

Sanomalehdelle piirtäessään taiteilija työstää maalaamisen peruskysymyksiä, sillä silloin hän on suoraan tekemisissä erilaisten kerrosten, pinnan ja peittävyyden kanssa. Hennosti kajastava pohjamateriaali lisää teoksiin oman ulottuvuutensa, jossa katsoja voi seurustella Kumelan teknisten valintojen kanssa. Päivälehden arkipäiväinen sivu pian unohtuvine uutisineen ja katsauksineen muuttuu Kumelan käsittelyssä näkökulmasta riippuen traagiseksi, runolliseksi, humoristiseksi tai yksinkertaisesti sanottuna: paljon kiinnostavammaksi kuin aiemmin.

Osa Kimmo Kumelan teoksista melkeinpä vaatii katsetta, sillä niiden ”tuherrusmainen” luonne synnyttää kevyen usvamaisen vaikutelman, jonne katseen on helppo harhautua. Näissä läikikkäissä piirroksissaan hän tuntuu tutkivat viivan ja sen synnyttämisen olemuksellista perustaa. Lisäksi hänen teostensa ujonilkikurinen huumori maustaa juuri sopivasti hänen työskentelytapansa filosofisuuden. Filosofisuus tulee siitä, miten taiteilija toistavasti askaroi eleen, ilmaisun, tekniikan ja kuvallisuuden problematiikan parissa. Filosofisuudestaan huolimatta Kumelan taide ei ole tosikkomaista, vaan leikkisää ja romanttisessa tunteenomaisuudessaan aavistuksen verran ironista. Teoksen osien erilaisilla ripustuksilla Kimmo Kumela tavoittaa kiinnostavia ilmaisullisia ja kertomuksellisia eroavaisuuksia, vaikka teoskokonaisuus koostuisikin hyvin pitkälle samoista osista. Näin yksittäiset teokset muuttuvat kerronnallisiksi peruselementeiksi, jotka tilanteen mukaan sävyttyvät uudelleen. Kumelan ”palapelin” äärelle tekee mieli leiriytyä..

Juha-Heikki Tihinen

7.9.12

Kimmo Kumelan 21 askelta yöhön ovat meditatiivinen ja kaunis mielen matka.


Mikko Orasen arvio näyttelystäni Galleria Huuto Viiskulmassa tästä.